Huomaan jo kaukaa, kuinka sun on vaikea pysyä pystyssä. Uudestaan ja uudestaan sun silmät painuu kiinni, kunnes säpsähdät taas ja suoristat ryhtiäsi. Rahaa et ole tainnut saada pariin kuukauteen, ja ihmetteletkin, miksi. Katson vähän sun tilannetta läpi ja kerron miksi, mutta et pysty mun puhettani nyt sisäistämään. Yritän osoittaa ymmärrystä ja kunnioitusta sua kohtaan, mutta en tiedä, kiinnitätkö enää mitään huomioita siihen, miten ihmiset sua kohtelevat.
Pian alan ihan tosissani huolestumaan, kun sammut jatkuvasti kesken keskustelun. Koitan kysyä, ootko ottanut jotain, mutta et välitä kertoa. Tenttaan, minne oot tästä menossa. Asuntoa sulla ei ole ollut enää moneen vuoteen. Kerrot, että sun kaveri asuu tässä lähellä ja oot punkannu sen luona viime aikoina. Oman asunnon etsintää et ole edes harkinnut hetkeen, koska sua pelottaa liikaa nukkua yksin. Mietin, miten voisitkaan rakentaa mitään pohjaa mistä ponnistaa, kun sun omaisuus kulkee mukanasi muovipussissa vailla pysyvää kotia.
Miten voisit uskoa, että olet arvokas ja korvaamaton osa tätä ihmiskuntaa, kun matkustat täpötäydessä metrossa, mutta kukaan ei tuu sun kanssa samaan loossiin istumaan. Ehkä ne ei uskalla, koska ne ei tiedä, miten suhun pitäisi suhtautua. Saako ajatella, että haiset liian pahalta? Saako olla peloissaan? Pitääkö kokea sääliä vai saako sut tuomita epäonnistujaksi? Huomaatko, että aiheutat aivan liikaa ajateltavaa ihmisille, jotka matkustavat rutiininomaisesti työpaikaltaan kotiin. Herätät liikaa vaikeita kysymyksiä pohdittavaksi ja hankalia tunteita kohdattavaksi. Ehkä ymmärrät nyt, miksi helpointa on vain pitää katse visusti puhelimessaan ja seistä sumpussa muiden matkustajien kanssa kuin istua viereesi. Katsos, kun helpommalla itsensä kanssa pääsee, jos yrittää kaikkensa olla kiinnittämättä sinuun mitään huomioita.
No, minun huomioni on nyt kuitenkin kiinnittynyt sinuun. Lähinnä siksi, että pelkään, pysytkö pystyssä. Lopulta uskallan päästää sinut menemään ilman, että soitan ambulanssia sua hakemaan, varsinkin, kun intät, että et sitä tarvitse. Ennen kuin lähdet, muistutat mua siitä, että kyllä sä huomaat, miten ihmiset sua kohtelevat. Kyllä se sattuu edelleen. Kyllä se edelleen julistaa, että susta ei taida olla mihinkään. Mutiset mulle hiljaa, ikään kuin anelet ymmärtämään: ”Kyllä mä oikeasti oon ihan hyvä ihminen”.
Kommentit
Lähetä kommentti