Mitä jos onnellisuuden sijaan etsisinkin kaunista elämää?
Kaunista elämää. Siihen mahtuu paljon monenlaista, kevyttä ja raskasta, ihanaa ja kipeää. Kasoittain vaikeita tunteita, pitkiäkin pimeitä aikoja. Kyllä nekin siihen mahtuu. Ei ne tee elämästä rumaa, vaan ne lisää siihen syvyyttä ja leveyttä. Ne auttaa näkemään toisen armollisemmin. Ne auttaa seisomaan tukevammin ja varmemmin, kunhan ne ensin saa ravistaa niin, että huimaa.
Kaunista elämää. Ei ole samanlaiseksi suunniteltu kenellekään, ei ole kahta samaa matkaa. Meissä on niin valtavan paljon kaikkea kaunista, että se ei millään mahdu yhteen ihmiselämään. Siksi kauneutta kannattaa etsiä ja katsella ihaillen myös toisissa, hämmästellä, kuinka erityisen muodon se jokaisessa ottaa. Ei katsella vertaillen tai itseään soimaten.
Kaunista elämää. Se näkyy särkyneessä sydämessä, pelokkaassa askeleessa, tärisevässä äänessä. Kädessä, joka tarttuu toisen käteen. Koska silloin kun
on uskaltanut rakastaa, vaikka tietää, että voi sattua
on uskaltanut ottaa askeleita, vaikka pelottaa, kantaako ne
on uskaltanut puhua, vaikka ääni tärisee ja kyyneleet kihoavat silmiin
silloin on päättänyt uskoa, että elämä on kauneudessaan kaiken sen taistelemisen ja kivun arvoinen. Elämän lahja on istutettu ihmiseen niin syvälle, että elämänhalu kantaa meitä pitkälle, silloinkin, kun tuntuu, että ei jaksaisi enää yhtään henkäystäkään.
Mitä jos onnellisuuden sijaan etsisinkin kaunista elämää? Mikä helpotus. Ei olisi painetta siihen, että elämän tulee olla yhtä hymyä ja lämmön tunnetta rinnassa. Onnellinen elämä tuntuu välillä olevan niin kaukana, vaativan toteutuakseen niin paljon. Mutta elämän kauneus näkyy silloinkin, kun tuntuu pahalta. Monesti jopa erityisesti silloin. Se yllättää ystävän rohkaisevissa sanoissa, tuntemattoman myötätuntoisessa katseessa ja marraskuun armahtavassa harmaudessa. Onni tulee ja menee, mutta elämän kauneus löytyy aina sieltä, missä on vähänkään halua rakastaa.
Kommentit
Lähetä kommentti